Pirkko Mäkeläinen 1924 – 2020, sukuseuran perustajajäsen ja sukututkija

Im memoriam

Pirkko Mäkeläinen 1924 – 2020 

Kirjanpitäjä ja talouspäällikkö Pirkko Hillevi Mäkeläinen (o.s. Piipponen) kuoli Helsingissä 17. marraskuuta 2020. Viimeisinä vuosina hänen vointiaan heikensi Altzheimerin tauti. Sairaudestaan huolimatta hän asui toiveensa mukaisesti kotona kotihoidon ja omaisten turvin, aina viime elokuuhun saakka. Hän oli kuollessaan 95-vuotias, syntynyt Joensuussa 20.11.1924.

Pirkko syntyi Lauri Adolf Piipposen (1888–1937) ja Hilja Maria (o.s. Korhosen 1891-1928) perheeseen neljäntenä lapsena, ainoana tyttönä. Heidän avioituessaan Lauri Adolfilla oli jo poika, Kalle (Kaarlo Johannes 1913), avioliitostaan Greta Sofian (o.s. Kemppainen) kanssa. Yhteisiä lapsia perheessä oli 1921 syntynyt Pentti (Niilo Pentti), 1923 syntynyt Esko (Esko Olavi) ja Pirkko. Perhe asui ensin Joensuussa, mutta muutti Pirkon varhaislapsuuden aikana Kajaaniin. Äiti Hilja kuoli elokuussa 1928, jonka jälkeen perhe muutti pysyvästi Helsinkiin, Kallion kaupunginosaan. Sisarukset kokivat toisenkin vanhempansa menetyksen varsin varhain, isän kuoltua helmikuussa 1937. Lapset saivat jäädä kasvamaan yhteiseen kotiin, koska sisaruksista vanhin, Kaarlo, oli tuolloin jo täysi-ikäinen. Perheen elämässä oli myös tuolloin jo mukana Hanna-täti (Kattainen), taloudenhoitaja, joka toimi lasten apuna. Perheen nuorimmaisesta pitivät myös kaikki veljet hyvää huolta minkä koululta ja työltä, jalkapallo ja jääpallo harrastuksiltaan ehtivät. Sisarusten yhteenkuuluvaisuus ja läheisyys kesti läpi elämän ja perhekunnittain pidettiin myöhemmin yhteyttä niin lasten kuin aikuistenkin merkkipäivien tiimoilta, kesälomien aikana ja aina jouluisin.

Pirkko kävi koulua Helsingin suomalaisessa tyttökoulussa Hallituskadulla. Siellä hän suoritti kansakoulun ja kansakoulun Jatkokoulun kauppalinjan, josta hän sai Päästötodistuksen toukokuussa 1939. Koulunkäynti keskeytyi ja jatko-opiskelun suunnitelmat muuttuivat, kun Talvisota saman vuoden marraskuussa alkoi. Yksi kerrallaan veljet jättivät koulunsa ja työpaikkansa ja lähtivät rintamalle. Tyttöjä ja naisia tarvittiin työpaikoille korvaamaan rintamalle lähteneet pojat ja miehet, joten Pirkkokin päätyi työskentelemään Helsingin pääpostiin. Myöhemmin hän suoritti kahdentoista oppiaineen yksityisopinnot Helsingin suomalaiseen lyseoon. Kouluvuosiensa aikana Pirkko tutustui pitkäaikaisimpiin ystäviinsä, Mirjamiin ja Pulmuun. Perhealbumeissa on tallessa paljon kuvia iloisina hymyilevistä tytöistä kävelyretkillään ympäri Helsinkiä. Nuo iloiset kohtaamiset jatkuivat läpi elämän.

Nuoren ihmisen elämää koulu– ja sotavuosina Pirkko muisteli vuonna 2011 kertoessaan ja kirjatessaan aineistoa lapsenlapsensa koulutyötä varten. Työn aiheena oli Nuoren helsinkiläisen elämä Talvisodan, välirauhan ja Jatkosodan aikana. Lähihistoria tuli eläväksi mummin tarinoiden ja muistikuvien myötä. Henkilöhistorian kautta oli helppo sukeltaa maan historiaan ja liittää yksityisen henkilön tarina koko yhteiskunnan tapahtumiin. Pirkolle oli mieleistä löytää kuuntelija kokemuksilleen ja auttaa jälkipolvea ymmärtämään asioita isompina kokonaisuuksina. Historia kaikkinensa oli Pirkolle mieleistä ja sen ymmärtäminen tärkeää.

Varsinaisen työuransa Pirkko teki ensin kirjanpitäjänä ja myöhemmin talouspäällikkönä järjestöelämässä. Pitkäaikaisia työsuhteita hänellä oli mm. Vähittäiskauppiasliittoon ja Rakennus Oy Matti Heusalan yritykseen. Hän toimi 1950-luvulla useita vuosia myös S.P.J. Keinänen Oy:n ja Keinäsen Autoliikkeen konkurssipesien palveluksessa kirjanpitäjänä, kassanhoitajana ja pesien tilien selvittäjänä. Yksi työ johti aina seuraavaan ja matkaa oli hyvä jatkaa saatteenaan kiitettävät työtodistukset. Pirkkoa luonnehdittiin huolelliseksi, tarkaksi ja suurta luottamusta herättäväksi työntekijäksi. Hän jäi eläkkeelle 65-vuotiaana Suomen Kähertäjäliiton talouspäällikön tehtävästä, toimittuaan tässä järjestössä yli kolmekymmentä vuotta. Pääasiallisina työtehtävinä hänellä oli talousasiantuntijana toimiminen ja työehtosopimusneuvonta. Työnkuvaan kuului myös talouskonsultointi alan yrittäjille.

Pirkko avioitui vuonna 1957 Matti (Teuvo M. Ensio) Mäkeläisen (synt. 1920 Viipuri) kanssa. Avioliitosta syntyi kaksi lasta, Jari Matti Juhana (1957) ja Pia Liisa Helena (1960). Jälkipolvet muistavat äidin päivätyönsä lisäksi tekemät lukuisat kirjanpidot ja tilinpäätökset, joita Pirkko teki kotona. Lisätöitä kerrytti osin halu tarjota apua ystäville ja tuttaville. Toisaalta sana taitavasta kirjanpitäjästä levisi aina uusille pienyrittäjille ja asiakkaita olisi ollut tulossa enemmän, kuin oli mahdollista ottaa vastaan. Viimeisen tilinpäätöksensä Pirkko teki helsinkiläiselle kultasepänliikkeelle vuonna 2008, yli kahdeksankymmentävuotiaana.

Pirkko toimi työuransa aikana pitkiä aikoja myös isännöitsijänä useissa helsinkiläisissä taloyhtiöissä, As Oy Wilhola ja As Oy Villa Marina näistä esimerkkeinä. Lähes neljänkymmenen asuinvuotensa aikana hän toimi myös oman taloyhtiönsä, As Oy Magdalenanpuiston, hallituksessa sekä puheenjohtajana että hallituksen jäsenenä. Tämän lisäksi Pirkon luotettavuutta, asiantuntemusta ja auttamishalua tarvittiin usein suvun omissa perunkirjoituksissa ja perinnönjaoissa. Suvun vanhimman apuun ja tukeen oppivat kaikki vuosien varrella turvaamaan. Hänen kuolemansa jälkeen löysivät jälkipolvet huolellisesti arkistoituja asiakirjoja työpöydän laatikosta. Ne oli osoitettu jälkipolville ja tarkoitettu helpottamaan asioiden järjestämistä Pirkon poismenon jälkeen.

Eläkkeelle jäätyään Pirkko paneutui niihin toimiin, joihin kiireisinä työvuosina ei mahdollisuutta tai aikaa ollut. Hän piti yllä jo kouluaikoina syntyneitä ystävyyssuhteita ja tapasi tuttavia erilaisissa kulttuuririennoissa. Posliininmaalausharrastuksen myötä sai hän toteuttaa taiteellisuuttaan. Oman taloyhtiönsä virkeässä pihatoimikunnassa hän toimi useita vuosia, ja eivätpä Pirkon pihatalkoisiin ja kesäisiin kahvihetkiin loihtimat runsaat tarjoilut ole vieläkään unohtuneet yhtiön pitkäaikaisilta asukkailta. Rakkaimmaksi harrastukseksi muodostui kuitenkin sukututkimus, joka sai alkunsa käydyn kurssin myötä. Hän paneutui syvällisesti harrastukseensa ja vietti lukuisia tunteja Valtionarkistossa mikrofilmejä tutkien. Kenties varhainen omien vanhempien menetys ja siirtyminen synnyinseudulta Helsinkiin jo pienenä synnytti tarpeen selvitellä omia juuriaan. Tämä tunne kantoi tutkimusta eteenpäin. Kuuluminen Piipposten-sukuun oli hänelle erittäin tärkeää ja hän tunsi suurta rakkautta omaa sukuaan kohtaan.

Pirkko oli vastuuntuntoinen ja huumorintajuinen, valoisasti maailmaa tarkasteleva seuraihminen. Seurassa hän aidosti keskittyi kanssaihmisiinsä eikä omaa vaatimattomuuttaan koskaan tuonut esille itseään. Hän nautti yhdessäolosta mitä erilaisimmissa ryhmissä ja oli mielellään kehittämässä niiden toimintaa. Piipposten sukuseuran perustaminen yhdessä Mauno Piipposen kanssa oli hänelle toimista rakkain. Yksi hänen hartaimmista toiveistaan elämänsä loppuun saakka oli voida olla avuksi toisille. Toivon, että tulevat Piippos-sukupolvet oppivat tuntemaan juurensa, säilyttämään menneiden sukupolvien muistot ja luomaan niitä lisää samassa avunannon, työn ja neuvojen hengessä.

Kirjoittaja Pia Pohjankoski on Pirkko Mäkeläisen tytär

Oopperalaulaja Matti Piipponen 1937 -2021

HS 18.1.2021

Huilutaiteilija Arvi Sakari Piipponen 1931-2016

Huilutaiteilija Arvi Sakari Piipponen menehtyi sairauskohtaukseen Hausjärvellä 29.11.2016. Arvi (Aku) Piipponen syntyi Laatokan Karjalassa Kurkijoella 20.3.1931. Perhe joutui lähtemään sodan takia Kurkijoelta ja siirtyi Hausjärven Karaan. 15 vuotta täytettyään Arvi meni Dragsvikiin Puolustuslaitoksen soitto-oppilaskouluun ja sieltä Helsinkiin, jossa soitto-oppilaat saivat koulutusta Sibelius-Akatemiassa. Opettajana Arvilla oli muiden muassa Michele Orlando.
Opiskelujensa jälkeen Arvi soitti Hämeenlinnan varuskuntasoittokunnassa, mutta jättäytyi pian vapaaksi muusikoksi ja soitti tanssiorkesterissa bassoa. Samaan aikaan hän teki satunnaisia "huilukeikkoja" Helsingin kaupunginorkesterissa. Vuonna 1959 Aku pääsi vakinaiselle paikalle Lahden kaupunginorkesteriin, ja kun Suomen Kansallisoopperaan perustettiin vuonna 1963 oma orkesteri, Arvi kiinnitettiin siihen huilun ja pikkolon soittajaksi.

1970-luvun puolivälissä hän sai vastaavan toimen Helsingin kaupunginorkesterista. Hän jäi eläkkeelle virastaan 1987.
Arvi toimi orkesterityönsä ohella huilunsoiton opettajana useissa pääkaupunkiseudun musiikkioppilaitoksissa. Hänen soitossaan oli vapaa ja suuri ääni, joka soveltui erittäin hyvin orkesteriin. Hänellä oli myös luonnollinen taito saada huilu soimaan halutulla tavalla. Arvin solistisista avuista saa hienon kuvan esimerkiksi Järvenpää-puhallinkvintetin äänilevyltä. Hän oli erittäin pidetty työtoveri, loistavalla huumorintajulla varustettu mies, jonka juttuihin ei koskaan väsynyt.
Aivan hämmästyttäviä olivat Arvin harrastukset. Hän suoritti purjelentolupakirjan ja oli suomalaisen vasama-koneen osaomistaja. Lehtoharrastukset keskittyivät pääasiassa Räyskälän lentokeskukseen, minne Arvin perhe kesäloman ajaksi muutti asuntovaunuineen. Lentoharrastus jatkui myöhemmin lentostimulaattorissa, kun lentäminen ei enää tullut iän puolesta kysymykseen. Arvi harrasti myös laitesukellusta. Olavinlinnan ympärillä hän sukelsi vanhoja kanuunankuulia. veneily oli Arville rakas harrastus niin merellä kuin Päijänteelläkin. Matkailuvaunuharrastus vei Piipposet usein Taivalkoskelle, missä Arvi harrasti metsästystä. Kaikkiin harrastuksiinsa hän sai mukaansa vaimonsa Mairen ja lapsensa, joiden kanssa Arvilla oli kiinteä suhde. Osa tästä yhteenkuuluvaisuudesta tuli varmaan jo lapsuudesta, olihan Arvi kymmenlapsisen perheen kasvatti.
Arvia kaipaavat ja ikävoivät vaimo Mairen ja lapsien sekä koko Piipposen suurperheen lisäksi entiset työtoverit sekä kaikki, jotka Arvin tunsivat.
Kirjoittaja oli Arvin pitkäaikainen työtoveri, Matti Helin.

Maanviljelijä Pekka Piipponen

Muistokirjoitus Maaseudun Tulevaisuus 26.7.2012, kirjoittaja Helena Tahvanainen (Pekka Piipposen serkku)

Pekka Piipponen toimi sukuseuran puheenjohtajana vv. 1999 - 2010.

Osaranseppä Juho Piipponen 1890 - 1958, kirjoittanut poikansa Yrjö Piipponen

Osaran seppä Juho Matinpoika Piipponen (oik.)työssään Kurkijoen Koulutustilan pajassa 1930 luvulla.

Erään elämän työnkuva.

Tämän tositarinan mies syntyi maailmaan edellisen vuosisadan juuri aloittaessa viimeistä kymmenlukuaan. Koti, jota hän syntymällään elähdytti, oli vähäinen, tuohikattoinen torppa erään pohjoiskarjalaisen vaaran laella. Tähän yhden huoneen asumukseen syntyi myöhemmin vielä kolme lasta lisää.

- Joukon tuolloinen toimeentulo hankittiin joillakin päivätöillä lähitaloissa ja metsästyksellä saaduilla tuloilla. Näitä saloja ja vaaroja somoillen ja myöhemmin jopa metsästäen itseään elättäen kasvoi ja varttui poika miehen mittaan. Silloisen maaseudun välimatkat olivat pitkiä salotaipaleita. Hevosilla kulkeva rahdinajo oli ajankohtaista tehtävää. Kuljetettiin järvimalmia rautaruukille, puutavaraa sahoille ja elintarvikkeita kauppiaille. Näissä rahtaustöissä päivätöitään tehdessä tutustui nuorimies hevostaan kengittäessä joensuulaiseen seppämestariin. Pajatyö tuntui houkuttavalta ja ennen pitkää hän siirtyikin sepänsälliksi tuohon esikaupunkipajaan. Vajaan vuoden sisällä tilanne muuttui ratkaisevasti. Seppämestari kuoli äkillisen taudin viemänä.

- Mutta elämisen oli jatkuttava. Jotenkin tuntui luonnolliselta ja luontevalta, että tyhjäkätinen sälli otti sepän lesken vaimokseen. Kaupassa hän sai myötäjäisinä neljä lasta, joista yksi kuitenkin kohta isänsä kuoleman jälkeen kuoli.
Aika kului ja kukoisti. Perhe lisääntyi kahdella pojalla. Pieni esikaupunkimökki alkoi ahdistaa ja parempien elinehtojen kangastus jossakin pani kiertolaisen veren liikkeelle. Mökki myytiin ja perhe siirtyi alemmas, etelään päin.

- Seurasi kiertolaisen vuosikymmen; miehen toimiessa useissa kartanoissa ja verstaissa seppänä. Tohmajärvi, Juva, Mikkeli, Hämeenkyrö...! Täällä loppui perheen, jo kauan kivuliaana olleen äidin elämä. Vajaan vuoden jälkeen oli kotona taas uusi äiti, äitipuoli ja piakkoin yksi lapsi lisää. Mutta taivallus jatkui. Seuraava asuinpaikka oli Kurkijoki. Täällä vei lentävä keuhkotauti pois äitipuolen. Seurasi ankea kausi, jolloin lapsista vanhimmat alkoivat etääntyä maailmalle. Mutta joukko eli elämäänsä. Uusi äitipuoli, uusia lapsia ruokapöydän ympärille.

- Yli kymmenen vuotta oli Kurkijoki kotipaikkana. Mutta kun aavistuksen ajamana lähti perhe kohti Hollolaa. valmiiksi hankitut omakotitalon tarpeet jäivät nättiin pinoon kun vapaaehtoinen evakkomatka sodan alla alkoi. Tuli talvisota ja muut karjalaiset tulivat pakon ajamina perässä.
Sotavuosina oli hämäläinen ja vauras kartano turvallinen paikka perheelle, jonka kasvu jatkui tasaisessa tahdissa. Sotien jälkeen perhe siirtyi taas, nyt Riihimäelle, jossa kovien kokemusten jälkeen elämän valoisempi puoli lopultakin tuntui koittavan. Suuren perheen pää aloitti oman talon rakentamisen.

- Parahikseen oli oma katto, joskin keskeneräisen talon päällä ja voitiin muuttaa omaan asuntoon. Tarpeen se olikin, sillä olihan viimmeisimmän äitipuolen kanssa kertynyt kymmenen lapsen joukko, joista tosin yhden oli kuolema korjannut jo pienenä. kahden pienen huoneen asumus tuntui joskus olevan liiaksi elämää täynnä. Mutta urakka oli liian suuri. Tässä kohdassa, viisikymmenluvun puolessa välin sammui sinnikäs ja uurastuksesta väsynyt sydän. Nuorin kaksospoikapari jäi alle kymmenvuotiaiksi. Rakentaminen ja koko elämäntehtävä jäi kesken.
Seitsämäntoista lapsen perhe, josta kuoleman kautta poistuneita oli kaksi. Tämän joukon oli mies omilla paljailla käsillään ja niiden työllä kasvattanut omille jaloilleen.

- Helppoa se ei ollut. Kuitenkaan ei joukon päämies kertaakaan menettänyt elämänuskoaan ja leppoisuuttaan. Koviksi, joskus kopisevan korpunlaisiksi kovettuneet kädet huolehtivat kaikesta. ne osasivat hoitaa ja kapaloida pienen lapsen. Ne olivat aina valmiit taputtelemaan ja hellimään, joskus kiukusta kirkuvia lapsia. Niillä mies usein alusti taikinan ja laittoi ruokaa joukolleen. Uskomattoman kovat sormet korjasivat jopa tuttavan kellonkin.

- Usein yökaudet noita verestäville pykimille katkeilleita käsiä hoidettiin ja pehmiteltiin. - Leipä oli tiukassa tuossa joukossa, mutta sen arvo tunnettiin.
Tuntuu joskus mahdottomalta unennäöltä ajatella tätä tarinaa. Silloinhan ei meillä ollut päiväkoteja tai leikkikouluja. Ei osattu uneksiakkaan lapsilisistä ja muista helpotuksista yhteiskunnantaholta.

- Että tarinan mies vielä jaksoi pysyä tasapainoisena ja ryhdikkäänä ahertajana ja pystyi usein osallistumaan yhteiskunnan asioiden hoitoonkin. kaikki tämä ja siihen liittyvät tuhannet tuntemukset tuntuvat sadulta.Tietenkään tämä tarina ei ole kansamme historian pimenossa ainoa, eikä ainutlaatuinenkaan. Se on kuitenkin miettimisen arvoinen näinä leveän leivän päivinä.

- Jos voisi ja osaisi, tahtoisi vaikkapa näin jälkikäteen ojentaa tarinan miehelle kansakunnan korkeimman kunniamitallin. - Vaikka, tuskimpa hän sitä kaipaisi. Ainakin eläessään katsoisin hänen vain myhäillen tuhahtaneen: - "Kah! - Eipä tuo taitane paljoakaan leipää leventää!"

Tunsin tuon miehen - olinhan yksi tuon perheen lapsista. Yrjö Piipponen.